lauantai 28. maaliskuuta 2015

Ystäväni on yyyhoo

Aika kärkäs otsikko, mutta näin on. Mä haluankin kertoa teille tuosta ystävästäni hieman lisää. Ei pelkoa, hän on saanut lukea tämän tekstin ennen julkaisua.

Me tutustuttiin noin kahdeksan vuotta sitten, eka tapaaminen oli tuota, vähän sellainen "Mä en muuten ikinä tule tuon tyypin kanssa toimeen". Sama tilanne molemmin puolin.
Jostain kumman syystä, me kuitenkin ystävystyttiin, ehkä syynä oli karu maasto ja samoissa paikoissa liikkuminen, se ystäväni on mieheni pikkuserkku tai se että me vaan ollaan tarpeeksi erilaisia tullaksemme toimeen, mutta enempää tyytyväinen en voisi ollakkaan.
Pian ekan tapaamisen jälkeen vaihdettiin puhelinnumeroita ja siitä se sitten lähti, hitaasti mutta varmasti alettiin olemaan samassa porukassa melkein joka viikko. Joko täällä, tai paikkakunnalla jossa ystäväiseni asui tuolloin.

Melkein yli kolme vuotta sitten ystävyytemme syveni hurjasti, kun kerroin olevani raskaana, minulla oli tuki ja turva ihmisestä, jolla ei ollut tietoakaan lapsista, tai oli mutta hänellä ei ollut omia ja silti jaksoi mun hormoonihuuruisia sekoilujani. Vaikkakaan raskauteni loppumetreillä ystäväni ei uskaltanut enää tulla meille käymään kun olin niin kiukkuinen.

Entistä enemmän ystävyys syventyi noin vuosi ja 9 kuukautta sitten, kun sain facebookissa viestin ja tiesin heti mitä on meneillään. Tartuin luuriin ja epäilykseni varmistettiin. Ystäväni odottaa lasta. Lupasin olla tukena, mikä päätös sitten ikinä onkaan. Pohdittiin ja puhuttiin, paljon. Yhdeksän kuukautta tuosta puhelusta olin ystäväni mukana synnytyssalissa, sain pitää vastasyntynyttä kummipoikaamme sylissä ensimmäistä kertaa.

Nyt kummipojan syntymästä on jo reilu vuosi. Ja mun täytyy nostaa hattua ystävälleni. Lapsen isä jätti ystäväni vähän raskausuutisen jälkeen (munapää) ja sen koomin ei pahemmin äijästä kuulunut.

Ystäväni selvisi raskausajan lähes yksin, kävi töissä, kärvisteli supistusten kanssa, hankki lapselle kaiken tarvittavan, valmisteli koti ja alkoi totetuttamaan yhtä pidempää projektia, josta varmasti blogissani kuulette, kun se on valmis. Toki me pyrittiin olemaan tukena niin paljon kuin mahdollista, kuten edelleenkin yritetään.

Nyt kulunut vuosi on näyttänyt kuinka sisukas muija tuo neiti onkaan, mulla itselläni olisi varmasti jo mennyt sormi moneen otteeseen suuhun, mutta tämä naikkonen se vaan porskuttaa täysillä eteenpäin.  Hän on kasvattanut vuoden ihanaa kummipoikaamme, ollut hänelle paras mahdollinen äiti ja antanut meidän läärätä mini miehen kanssa niin paljon kuin olemme halunneet. Hän on selviytyjä, yksi arjen sankari.

Mä nostan hänelle hattua, mutta samalla mä nostan hattua myös kaikille yksinhuoltajille. Te ootte aikamoisia tehopakkauksia!



2 kommenttia:

  1. Olipa ihana postaus. Tuli oikein hyvä mieli, kun kirjoitit ystävästäsi noin kauniisti ja arvostaen.

    VastaaPoista

Haleja <3