perjantai 20. maaliskuuta 2015

Ikävä

Mulla on pieniä pätkiä tekstejä, joiden avulla olen saanut pääni pysymään kasassa tässä viime viikkojen aikana. Välillä on ollut oikeasti vaikeaa. Viime viikolla vietin osastolla sängyn vieressä enemmän tunteja kuin kotona.

"Alku shokki on kadonnut. Luulin kovettaneeni itseni, mutta toisin kävi. Aamusta iltaan mennään hammasta purren pienien ilon pilkahdusten voimalla kunnes lähenee ilta ja Tomaksen nukkumaan meno aika.
Äkkäilen, hermostun pienestä ja tekisi mieli luhistua kasaan. Tuntuu kuin hajoaisi palasiksi ja palaset aina vain pienemmiksi. Sitten taas kokoan itseno hetkeksi. Eihän kukaan vain huomaa, että olenkin vain heikko. Onneksi mies ei ole nyt töissä. Onneksi, joten jotai  hyvääkin."


"Taas se puskee, järkyttävä menettämisen pelko, nyt se vaan on kovempi sillä tietää, ettei aikaa ole kauaa. Voi jestas, onneksi on lapsi, onneksi on Tomas. Vaipuisin varmasti jonnekkin  masennuksen uumeniin tällä menolla jos olisin yksin. Jos minusta tuntuu tälle, kuinka pahalle muista tuntuu.."



"Joka ilta sitä miettii, onko huomenna vielä aikaa tavata vai onko silloin jo liian myöhäistä. Pään sisällä yritän tehdä kovasti töitä hyvästelyn osalta. Nauttia  tapaamisista, jutella, pitää kädestä, olla vain läsnä. Mutta yritän olla näyttämättä sitä menettämisen pelkoa, en halua että kaikki näkee sen, etenkään hän itse. Kuitenkin tuntuu ettei kaikkea ehdi kertoa, ettei enää kaikelle ole aikaa. Niin ja tosiaan eihän sitä aikaa olekkaan tarpeeksi, ainakaan tässä tilanteessa."



"Rinnasta puristaa,  tuntuu pahalle kun näkee tilanteen. Kun tietää. Kun tietää liikaa ja liian vähän. Kun haluaisi uskoa että kaikki kääntyy vielä paremmaksi. Mutta ei käänny."


"Itkettää, ahdistaa, mitä hittoa nyt tapahtuu, kaikki on levällään ja takki tyhjänä. Äiti soitti, en ole koskaan juossut niin lujaa, kun juoksin tupakalta takaisin osastolle."






Enää ei ole aikaa. Lauantaina oli viimeinen ilta sairaala sängyn vieressä. Viimeiset kätten puristukset, hiuksien silitykset. Oli mummun aika mennä. Me tiedämme, ettei mummulla ollut enää kipuja ja että nyt on parempi olla.

Syöpä on rumasana. Haluaisin mielummin kirjoittaa teille selviytymistarinan, mutta kirjoitankin kuinka se on salakavala ja vie ihmiseltä viimeisetkin voimat nopeasti. Torstaina me juttelimme viimeisen kerran vielä suht kunnolla, Tuolloin Tomaskin oli vielä mukana, mutta tokaisi kesken kaiken "Isomummu kuolee". Kun lapsi sanoo noin, tietämättä asioista mitään, alkaa hirvittämään, pelottamaan, ahdistamaan. Eihän mun poikani edes tiedä mitä kuoleminen tarkoittaa, tai niin mä luulin.

Olo oli tyhjä. Oikeastaan sitä se on edelleenkin. Saatan alkaa itkemään keskellä kirkasta päivää ihan missä tahansa. Viimeksi niin kävi automatkalla kauppaan. Aurinkolasit sentään pelastivat hieman. Mä olen päivistä sekaisin, saan tarkistaa monta kertaa päivässä kännykästä mikähän se päivä olikaan, saan kuulla että olen kertonut jo juttuni useampaan kertaan ja itse luulen puhuvani niistä ensimmäisen kerran.
Mä nukun, nukun paljon, eikä mua saa helposti hereille. Mä olen myös liian vähän läsnä, mutta tämä ottaa aikansa.

Joka ilta, Tomas käy vilkuttamassa ikkunassa isomummulle, joka asuu nyt taivaalla, tähdissä- Joka ilta mä hymyilen poikani vieressä. Joka ilta, me myös sytytetään yhdessä kynttilät parvekkeelle, koska Tomas haluaa varmistaa, että isomummu tietää missä meidän parveke on.
"Nyt isomummu taas näkee meidät".


Loppuun vielä haluan sanoa, jos siellä joku sukulainen lukee tätä tekstiä paheksuvasti, niin tässä on ripaus omia fiiliksiäni. Tämä teksti on osana surutyöni tekemistä.



7 kommenttia:

  1. Kyyneleet silmissä luin tätä. Voimia koko perheelle ja otan osaa! ♥
    Menetin itsekin mummoni syövälle vuosi sitten. Mulle voi laittaa viestiä jos haluat jutella! ♥
    (kunaitikelaa@outlook.com)

    VastaaPoista
  2. Mä en pystynyt lukemaan kokonaan etten romahda, on niin omakohtainen kokemus vastaavasta. Halaukset ja paljon tsemppiä <3

    VastaaPoista

Haleja <3