lauantai 29. maaliskuuta 2014

Shoppailu vierotus, täältä tullaan

On tullut osteltua vaikka ja mitä taas kerran Tomakselle. Viimeisin paketti tuli  H&M:ltä ja sen hain eilen.  Kevät on mulle juuri sitä aikaa, kun vaatekaapit pitäisi pistää uusiksi ja noh, Tomakselle siihen onkin hyvä syy, kun pienessä hetkessä housujen lahkeet ja paitojen hihat jäivät lyhyeksi. Eikä ikinä tee pahaa, hemmotella vähän...

 kuvat H&M
Kuvat hm

Kuvan tennarit, jotka tilasin ovat huomattavasti vaaleamman ja kirkkaamman siniset. Ne tulevat varmasti vilkkumaan myöhemmin kuvissa. Nämä olivat nyt sellaiset välttämättömät pikaisesti tilattavat jutut, mutta pian tilaan jo kesävaatetta, kunhan löydän mieleisiä. T-paitoja ja shortseja saa ainakin tilata, samoin uudet uikkarit.

Tilasin myös T:n vaatekaappiin täydennystä ja seuraavaksi olisi mun vaatekaapin vuoro! Oon vaan niin innoissani, etten tiedä mitä kaikkea kivaa tilaisin. Nyt odotankin, että saan itse valittua kaiken mitä tarvitsen (ja haluan).
Haluan kuitenkin rauhassa etsiskellä ja katsella eri paikkojen valikoimia ennen tilaamista, niin varmasti tulee mieleiset jutut tilattua.

Etsittävänä olisi itselleni muutamia toppeja, neule, uikkarit, farkut ja taas jokin kiva mekko. Laukkukin olisi löydyttävä, tarvitsen nimittäin jonkin valkoisen laukun, jota voin käyttää myös häissä, sekä perus mustan laukun muuhun käyttöön.

Nyt kun oon niin innoissani, yritän kuitenkin katsella valikoimia vähän laajemmin. Mietin myös, että jospa pienoisen hetken vieroittaisin itseäni tästä shoppailusta ja odottaisin sen aikaa, että mun hääpuku tulee! Sen pitäisi tulla ensikuun puolella, joten ei ole enää kauaa, kun pääsen sitä sovittamaan!

torstai 27. maaliskuuta 2014

Miten Tomas reagoi vauvaan?

Heti alkuun, poikahan on ihan selvää isoveli-ainesta.

Synnytyksestä seuraavana päivänä menimme Tomaksen ja T:n kanssa viemään osastolle K:n ja vauvan tavaroita. Tomakselle isoin järkytys taisi olla K:n kadonnut masu. Aina kysyessämme "Missä on vauva?" Tomas näytti K:n masua, nyt poika itse tajusi, että jestas, missä se masu on. Ilme oli kyllä näkemisen arvoinen. Siitä järkytyksestä kun päästiin, mentiinkin katsomaan itse vauvaa.


Tomas kävi välillä kurkkaamassa vauvaa ja ihmetteli kun pidin vauvaa sylissä. Tässä vaiheessa pojalle iski myös pienoinen mustis. Mä en osaa sanoa, oliko Tomas enemmän mustasukkainen siitä kun minä pidin vauvaa vai siitä että hän ei saanut pitää vielä vauvaa sylissä vaikka kovasti sitä pyyteli. Tomas kuitenkin tyytyi kohtuu hyvin osaansa olla katsojan ja silittäjän roolissa. Kunnes iski uteliaisuus kaikkea kohtaan ja päätimme lähteä kohti kotia.


Seuraavan kerran Tomas näki vauvan noin viikon ikäisenä. Enää ei ollut mustasukkaisuudesta tietoakaan ja poika oli oikein ylpeä, kun sai auttaa vauvan riisumisessa, antaa vauvalle tuttia, joka taisi käydä myös Tomaksen suussa. Ylepein Tomas taisi kuitenkin olla siitä, kun sai pidellä vauvaa hyvän tovin sylissään. Myöhemmin pojat myös pötköttivät yhdessä sohvalla ja välillä Tomas silitti vauvan poskea ja koski nenään.

Yllättävän hyvin siis meni Tomaksen ja vauvan ensimmäiset tapaamiset. Olin ajatellut, että poika olisi enemmän mustasukkainen, eikä välttämättä osasi olla niin kovin varovainen vauvan kanssa, mutta toisin kävi ja hyvä niin.

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Omat mietteet ja fiilikset ystävän synnytyksestä

Tukihenkilönä synnytyksessä, miltä se sinusta kuulostaa? Lähtisitkö itse, jos ystäväsi pyytäisi tai vaihtoehtoisesti, pyytäisitkö sinä ystävääsi mukaan?

Moneskohan kerta kun kirjoitan, että heti kun sain kuulla ystäväni raskaudesta, puhuimme jo siitä, että tulisin mukaan synnytykseen. Olin heti valmis lähtemään mukaan. Ensinnäkin siksi, että halusin kokea sen toisen puolen synnyttämisestä. Ja toiseksi siksi, että ehdottamasti, halusin (ja haluan) olla ystäväni tukena niin muutenkin, mutta erityisesti tuona hetkenä.


Mitkä fiilikset minulle jäi?
Hyvät yleisesti sanoen. Ajattelin, että hätäilisin tai vaihtoehtoisesti nyyhkyttäisin jatkuvasti tuolloin, mutta en sentään.
Välillä hieman tuntui toimettomalle ja mietinkin, myös tuona aikana, miten voisin ystävääni auttaa. Erityisesti oli inhottava katsoa kun toiseen sattui. Ilmeisesti kuitenkin minäkin pärjäsin hyvin.

Alkuun mua jännitti hieman, ihan oman jaksamiseni kannalta, olin nukkunut edellisen yön todella huonosti, mutta ehdin ottaa pienet päikkärit. Onneksi, nimittäin ystäväiseni jaksaa aina synnytyksestä puhuttaessa kuittailla mulle, kuinka torkuin välillä.

Itse lapsen syntymän jälkeen olo oli raukea myös minulla. Eikä siinä kyyneleiltä vältytty. Kun minut pyydettiin leikkaamaan napanuora, pyyhin vain kyyneleitä ja sanoin jotain:
"En mä tiiä pystynkö mä siihen" ja seuraavaksi olinkin jo leikkamassa napanuoraa.

Pakko sanoa, että kaikki sanoo napanuoran olevan vaikea leikata tai että se on "sitkeä". Ei minusta, en kyllä osaa sanoa mihin sen leikkaamista voisi verrata, mutta niin..

Musta oli upeaa, miten hienosti ystäväni omaksui samalla sekunnilla "äidin roolin" ja hänestä huokui rakkaus, kun hän näki ensi kerran lapsensa ja sai hänet ensimmäisen kerran viereensä. Mä ihmettelin tuota ihmettä ja heitä, mutta osasin antaa omaa tilaa ja aikaa heidän tutustua toisiinsa.
Huokuikohan samanlainen rakkaus itsestäni, kun näin Tomaksen ensi kerran? 

Itseasiassa, mä olen hurjan otettu ja hurjan ylpeä tästä tapahtuneesta.
Oli aivan mahtavan hienoa kokea tuo. Nähdä se myös siltä toiselta kantilta. Olla läsnä ystäväni ja kummipoikamme ensi tapaamisella. Tavata tuo pieni ihme.
Puhun pienestä ihmeestä siksi, että tämän ei pitänyt olla mahdollista.

Tekisinkö tuon uudestaan? Ehdottomasta.
Lähtisinkö "vieraamman" ihmisen mukaan synnytykseen? Lähtisin.


Jos tulee mieleen jotain mitä haluatte tietää, niin kysykää! Vastaan ihan mielelläni, tuntuu että tästä asiasta tulisi tekstiä järjetön määrä.

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Viimeisimmät

Rentouttavaa iltaa!

Ajattelin palailla vähän fiilistely/kuulumis postauksella tähän väliin, ennen kuin saan kirjoitettua loppuun seuraavan "ystävän synnytyksessä mukana" tunnisteen alta löytyvän postauksen.

Meidän päivät toistaa samaa kaavaa, mutta Tomas on alkanut nukkumaan pitkiä päikkäreitä. Ennen ne olivat noin tunnin mittaisia pisimmillään, nyt poika vetelee kevyesti 2½ tuntia putkeen päikkäreitä ja nukahtaa minne vain. Kyllä tuon on huomannut myös käytöksessä, se on parantunut. Onneksi nuo pitkät päikkärit eivät kuitenkaan ole vaikuttaneet yöuniin.


Vimeisimmät viikot ovat menneet aika eriävästi. Olemme olleet paljon pojan kanssa kahdestaan ja muun ajan kerhossa, asioilla, ulkoilemassa tai mummilassa. T:llä on kiirettä ja noh, käy hän kotosalla syömässä ja nukkumassa, näin karkeasti sanottuna. Eilen päästiin oikein perheen kesken käymään Tomaksen isomumpsilassakin.

Tänään jäimme yöksi vanhempieni luokse, laitoin Tomaksen nukkumaan mummin viereen ja kävin rauhassa saunassa itsekseni. Rentouttavaa.
Kannoin Tomaksen tänne matkasänkyynsä ja tuolla hän tuhisee.

Mä olen oppinut arvostamaan äitiyttä eri tavalla taas, mä olen oppinut nauttimaan jopa niistä kiukuista ja opin myös uuden tavan lievittää niitä ja nyt sitä jäähyä ei ole sitten käytetty aiemmin kirjoittamani postauksen jälkeen.

Nyt on ehkä minun aikani hiljentyä tältä iltaa ja käydä nukkumaan, ehkä otankin tuon pienen tuhisevan pojan viereeni, ainakin siksi aikaa kun T tulee kotiin.

lauantai 22. maaliskuuta 2014

Mukana ystävän synnytyksessä

Alkuun täytyy todeta, että aivan mahtava kokemus ! Kiitos K, että halusit minut mukaan, kiitos että annoit mahdollisuuden todistaa tuon pienen ihmeen syntymää. Pieni rakas ja pienen rakkaan äiti, olette korvaamattoman tärkeitä minulle. Haleja ja suukkoja sinne!

Kirjoitin jo tänne : Mitä muuta tapahtuikaan tuolloin kolmisen päivää sitten? - tekstiin alkua tapahtumista, joten sieltä kannattaa kurkata alkua.

...Kello eteni vauhdilla ja supistuksia alkoi tulemaan niin tiuhempaan, olin innoissani ystäväni puolesta. Hihkuin ärsyttävästi ja kyselin, että joko nyt. Myöhemmin supistuksia tuli niin tiuhaan, että soitimme ambulanssin...Supistuksia oli tullut nyt noin 4 minuutin välein ja sairaalaan on reilun tunnin ajomatka.

Meillä oli alusta saakka tiedossa, että ambulanssilla tullaan menemään sairaalaan, joten ei siis ollut mitään hätää, se nyt vain sattui olemaan ainoa mahdollinen kyyti sillä hetkellä.

Laittelin viimeisiä tavaroita sairaalakassiin, jutskailtiin kaikesta ja kävin laittamassa oven auki amppari kuskeille. Puhuttiin vielä kivunlievityksistä ja siitä mitä tulee tapahtumaan. Myöhemmin K:n veli meni vielä odottelemaan heitä alaovelle. Ambulanssi saapui,hoitajat kyselivät perusjutut (mm.vuodot, raskausviikot, supistusten keston ja välit). 
Seuraavassa hetkessä jo huomasin kantavani tavaroita. Sanottiin heipat K:n veljelle. K ja ampparityypit lähtivät hissillä alas ja minä kävelin tavaroiden kanssa portaita. 

Matka ambulanssilla meni nopeasti. Juteltiin kuskin kanssa niitä näitä ja välillä huikkailin Kristalle taakse juttuja.
Mua ei jännittänyt lainkaan tässä vaiheessa, mä olin yllättävän rauhallinen. Ehkää juuri siksi, että tiesin nyt K:n olevan osaavissa käsissä.

Saavuttuamme sairaalaan, pyörähti kaikki käyntiin taas. Samat jutut kuin aiemmin, käyrille, tutkimukset, verenpaineen mittausta, pissatestiä. Ja siinä ollessamme, saimmekin kuulla, että takaisin ei enää kotiin lähdetä. 4cm, melkein hurrattiin.

Mulla alkoi tässä vaiheessa viestien laitto ihmisille. Pieni hetki ja ryhmäviesti muotoutui "K:n vauva syntyy tänään!!"

Kun kaikki kokeet oli otettu, oltiin molemmat ravattu vessassa, huomasin, että K alkoi jännittämään. Aloin itsekkin jännittämään samalla sekunnilla. Ei mitään hajua, mistä se jännitys tuli ja mitä jännitin. 
Siirryimme synnytyssaliin ja mukava kätilö toi vaatteet, ohjeisti K:n ja minut. Siitä alkoikin sitten odottelu. 



K meni suihkuu, minä kuvailin paikkoja, luin vieraskirjaa, selailin uutisia, kaivoin peitot kaapista valmiiksi. Suikusta tulon jälkeen torkuimme. Heräilimme kuitenkin muutaman minuutin välein. Itse heräsin siihen puhinaan ja K niihin puhisuttaviin supistuksiin. Opiskelija kävi myös salissa puolentunnin välein tarkistamassa K:n voinnin ja noh, taisin minäkin sitä hälynappia muutaman kerran painella. Joskus 3:30 pintaan K sai lämpöpussin selkään lievittämään kipuja.

Kello tuli 4.40, painoin hälynappia. K sai lihakseen  puudutteen jonka nimeä en muista. Sen olisi pitänyt vaikuttaa nopeasti, mutta aina viidentoista minuutin välein kysyin, että joko? Joko painan nappia uudelleen? Kolme kertaa kieltävä vastaus, neljännellä kerralla vastaus muuttui. Painoin taas nappia.

Kätilö ja kätilöopiskelija tulivat huoneeseen. Hymyilyttää kun ajattelen koko tilannetta.
K oli sängyssä "väärinpäin" kokonaan peitonalla puhisemassa. Kätilö puhui "oikeinpäin" olevalle K:lle. Jokaisen olisi niiiin pitänyt nähdä se kätilön ilme, kun vetäisin K:n peiton pois.
"Ai, sä oletkin siellä"

Kuuden pintaan K sai epiduraalipuudutteen. Sen laitto onnistui nopeasti ja vaikutus alkoi myös pian. Tämän jälkeen saimme nukuttua mekein kaksi tuntia.



Anestesialääkäri, joka puudutteen laittoi, oli hieman  ööö.. erilainen. Lähtiessään hän huikkasi " Hei hei ja lisää veronmaksajia" Öh, katsottiin siinä vaiheessa toisiamme ilmeellä "Mitä tuo mies juuri sanoi?! :D"

Siitä aika tuntuukin menneen hujauksessa. Kello oli ehkä jotain kahdeksan ja puoli yhdeksän välillä. Mulla on jonkinlainen unohdus tältä aikaa. En muista siitä hirveästi. Seuraavan vaiheen kyllä muistan.

Kätilöt kävivät tarkastamassa sydänääniä huoneessa, ne kun tahtoivat kadota välillä kokonaan. Supistuksia tuli reippaasti ja tiuhaan.

Seuraava hetki jonka muistan, on se, kun K sai alkaa kunnolla ponnistamaan. Muistan katsoneeni kelloa 9.40. K ponnisti ensin seisoen ja sitten maaten.

Pian huoneessa olikin useampi lääkäri, kätilö ja opiskelia. Vauvan sydänääniä ei saanut kunnolla kuulumaan vaikka vauvalla oli pinni päässä. Kieltämättä siinä vaiheessa itseä alkoi hieman pelottaa. 

Pian kuitenkin kaikki alkoi tapahtua nopeammin. Pidin K:ta kädestä ja tuin niskasta/selästä jokaisella ponnistuksella. "Vielä, vielä, vielä vielä..ja sitten hengitä..vielä vielä, Ei enempää!"

Ne olivat sanoja, joita kuului hyvän tovin. Aika tuntui pitkälle, vaikka todellisuudessa aika oli loppujen lopuksi lyhyt. "Ei enempää"-sanojen kohdalla huomasin, että vauvalla on napanuora kaulanympäri.

Napanuora napattiin pois kaulanympäriltä ja pian vauva oli jo siinä. 
10.3.2014 klo 10.01, pieni poika syntyi.
Synnytyksen kesto 11h 10min, ponnistusvaihe 21min. 

Katsoin ystävääni ja hänen vauvaansa, aivan mahtavaa. Ihania ihmisiä. Ei siinä voinut meistä kumpikaan olla itkemättä. Minua jopa hieman huvitti, sillä en muistaakseni itkenyt edes Tomaksen synnytyksessä. 

Leikkasin pojan napanuoran. Jutskailimme, niin tuoreen äidin, pojan kuin kätilöidenkin kanssa. 
Hain kätilöille lisää tikkausvälineitä ja ihmettelin lisää näitä kahta.

Kaikki sujui kuin "oppikirjassa", perusjuttujen (tikkausten, imetyksen, suihkun ja aamupalan) jälkeen siirryimme osastolle. Hetken aikaa olin siellä tuoreen äidin ja pojan seurana, kunnes ajattelin jo, että nyt on hyvä antaa näiden kahden levätä ja tututstua toisiinsa. 

Illalla vielä soittelimme ja seuraavana päivänä menimme Tomaksen ja T:n kanssa viemään vauvan sairaalakassia osastolle ja samalla tapasimme taas tuoreen äidin ja pojan. 



Jottei tekstistä tule liian pitkä, kirjoittelen myöhemmin. Mitä ajatuksia synnytys herätti ja miten Tomas reagoi vauvaan.


Paljon Onnea K, olit rohkea ja vahva, hieno suoritus ja upea poika! Tiedän, että meidän pojat tulevat olemaan vähintään yhtä "hurjia" kuin te ja me olimme. Vauvasta ja Tomaksesta tulee varmasti ystäviä. Nämä pojat saavat meidät varmasti huolesta sekaisin, mutta saavat myös meidät nauramaan kippuralla..

Kaikki tähän aiheeseen liittyvät kirjoitukset löytyvät tunnisteen : ystävän synnytyksessä mukana - alta

tiistai 18. maaliskuuta 2014

Pikapika

Pikaiset moikat täältä kotoa.
Arki rullaa omalla painollaan, aina vaan nukuttaa, tekee mieli leipoa, enkä viihdy hetkeäkään yksin kotona.
Tänään satoi lunta "reippaasti". En tiedä sataako enää, sillä olen menossa pian nukkumaan ja kaikki verhot on jo suljettu.

Tähän päivään mahtui lenkkeilyä, ulkoilua, leikkejä, piirtelyä, kutsujen tekoa, hermojen kiristystä, ruokaa, leipomista, päiväsauna, yhteiset päikkärit ja muutamat onnenkyyneleet. Kovasti on tehnyt mieli kirjoittaa, mutta sen kanssa on ongelmia, ihan vain näin lievästi sanottuna.

Ajatukset junnaa paikallaan, on hyvä olla, mutta teksti, jonka saan kirjoitettua - tulee pyyhittyä pois.
Onkohan taas aika pitää taukoa? Vai ehkä jo lopettaa? 

Noh, ajattelin ilmoittaa, että hengissä ollaan. Palailen taas ja seuraavaksi, toivottavasti saan valmiiksi synnytysjuttuja ystävän synnytyksestä ja pienestä poitsusta.


lauantai 15. maaliskuuta 2014

Sekavia kuulumisia

Pimeän verhon ja sumuisten päivien jäkeen on alkanut taas näkymään valoa. Monesti näiden päivien aikana, jolloin en tekstejä ole julkaissut, olen kuitenkin käynyt kirjoittamassa. Tekstit ovat kuitenkin jääneet luonnoksiin tai olen ne pyyhkinyt pois.

Tänään on ollut taas yksi päivä, joka on antanut mulle voimaa. Ainakin täksi päiväksi, mutta toivottavasti myös useiksi seuraaviksi. Olisi mukava jo onnistua kunnolla ryhdistäytymään. Vaikka olenkin sanonut joillekkin, että kaikki on "ihan ok", en todellakaan ole sitä tarkoittanut, mutten kylläkään ole halunnut myöskään kertoa todellisia fiiliksiäni kenellekkään. Nyt taas, tämän päivän jälkeen voin sanoa, että hiljaa hyvää tulee, oikeasti. Parempi antaa itselleen ja mielelleen aikaa käsitellä kaikki asiat läpi.

Kirjoitin, että tänään on ollut päivä, joka on antanut minulle voimaa. Aamu meni pienoisen sanaharkan merkeissä, mutta aamupäivästä kun päästiin lähtemään T:n kanssa kahdestaan liikenteeseen saatiin kaikki asiat juteltua.


Käytiin katsomassa ihanaa pikkumurua "Markoa" ja hänen ihanaa äitiään K:ta. Pikku "Marko" on vastaa viiden päivän ikäinen. Niin ihana vauvantuoksu. Pääsin vaihtamaan vaippaakin ja tuntui, ettei enää edes osaa hoitaa niin pientä ja heiveröistä vauvaa. Koko loppu päivä meni hymyillen, niin paljon ystävän seura ja suloinen vauva saavat aikaan.

"Marko" nimi tulee yksinkertaisesti siitä, että kun T sai tietää K:n odottavan lasta, sanoi hän, että sieltä tulee "Marko" ja siitä eteenpäin masuvauvaa kutsuttiin Marko nimellä.

Käytiin tuolla samalla reissulla hakemassa hieman tavaraa tänne kotiin. Tarkoitus oli hakea vain vanhemmilleni vierassänky ja meille toinen tietokonepöytä, mutta mukaan lähti yöpöydät, keittiönpöytä, varasänky, pari rahia, Tomakselle ja minulle omat pyörät..

Oon kovin innoissani tuosta pyörästäni, ilmaa renkaisiin ja sitten me päästään ajelemaan Tomaksen kanssa! Olen aina nauttinut pyöräilystä, joten odotan sitä oikeasti kovasti.

Nyt alan pian valmistautumaan nukkumaan menoon. Ihanaa viikonloppua!

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Mitä muuta tapahtuikaan tuolloin kolmisen päivää sitten?

Kiitos äärettömän paljon viime postaukseen kommentoineille ja viestejä laittaneille. Tämä postaus nyt vielä pysyy osittain samaisessa asiassa ja siinä miten koin tämän odotetun, mutta kuitenkin odottamattomassa tilanteessa tapahtuneen asian.

Tämä teksti on jatkoa eiliselle ja edeltäjä tulevalle tekstille, joka kertoo juurikin ystäväni synnytyksestä. Ensin kuitenkin kysyn häneltä vielä uudemman kerran mitä saan kirjoittaa.

Tiedättekö, kun on sellaisia ystäviä joille voit kertoa kaiken, niin ilot kuin surut ja tiedät, että he ymmärtävät ja tiedät, että voit olla vain hiljaa ja he tietävät mitä tarkoitat? Tämä samainen ystäväni on juuri sellainen. Ystävä isolla Y:llä ja etenkin, isolla sydämellä, suurella sylillä, vahvalla olkapäällä ja tarkoilla korvilla.

Tämä samainen ystäväni on juurikin se ystävä, joka pyysi minut mukaansa synnyttämään.

Mitä muuta tapahtuikaan tuolloin kolmisen päivää sitten?
Soitin lenkillä hieman rauhoituttuani ystävälleni, jolle ensimmäisenä kerroin raskaudestani. Kerroin mitä on tapahtunut. Helpotti.

Ystäväni kertoi voimistuneista supistuksistaan. Sovittiin, että soitellaan myöhemmin ja niin soiteltiin. Tuli fiilis, että tänään taidetaan lähteä.
Laitoin varulta Tomakselle parin päivän vaatteet valmiiksi pöydälle ja ulkovaatteet samaan paikkaan. Tomas oli siis jäämässä isänsä kanssa kotiin, eikä ole ollut kotona kaksin isänsä kanssa näin kauaa ja vaikka tiesin T:n osaavan hoitaa hommat ainakin ihan yhtä hyvin kuin minäkin, halusin kuitenkin tehdä edes jotain valmiiksi.

Tuli ilta ja olin rauhoittumassa nukkumaan, pääsin sänkyyn ja sain tekstiviestin, että tänään taitaa tulla lähtö. Kello taisi olla tuolloin kahdeksan. Soittelimme ja odottelimme.

Nyt oli tullut se aika, samana päivänä kun itse sain keskenmenon me aiomme tehdä lähtöä synnyttämään. Kuulostaa hurjalle ja myönnettäköön, että aluksi epäilin kovasti itseäni, jaksamistani.

Soitin äitini hoitamaan Tomasta hetkeksi, pakkasin reppuni, varmistin että kamerassa on akkua ja hyppäsin autoon. T lähti viemään minua ystäväni luokse läheiseen kaupunkiin.

Minä pelkäsin tuolloin, pelkäsin että juuri tuon ajankohdan ja tilanteen vuoksi, en osaisikaan olla iloinen ystäväni puolesta, etten ehkä osaisikaan toimia synnytyksessä niin kuin itse olisin toivonut. Yritin kokoajan pitää muita ajatuksia päällä. Puhuimme asiasta T:n kanssa automatkalla. Tsemppasin itseäni, T tsemppasi minua.

Saavuin ystävälleni noin kymmenen pintaan.  Ihastelin koiranpentuja, tiskasin, puhuimme keskenmenosta, raskaudesta, synnytyksestä, miehistä ja kaikesta ihan höpöhöpö jutuista. Kellotimme supistuksia.
Puhuimme lisää ja merkkailin samalla ylös supistuksien välejä. Sain sivuutettua ajatuksiani ja aloin keskittymään siihen, että pysyn itse rauhallisena ja voin olla mahdollisimman paljon hyödyksi.

Aloin uskomaan itseeni ja siihen, että nyt minua tarvitaan oikeasti, enkä voi ajatella omia asioitani. Tsemppasin itse mielessäni itseäni ja samalla tsemppasin ystävääni tulevaan koitokseen. Tänään tosiaan on se päivä ajattelin, viimeinkin, tätä on jo odotettu.

Kello eteni vauhdilla ja supistuksia alkoi tulemaan niin tiuhempaan, olin innoissani ystäväni puolesta. Hihkuin ärsyttävästi ja kyselin, että joko nyt. Myöhemmin supistuksia tuli niin tiuhaan, että soitimme ambulanssin.

Nyt se on menoa, ajattelin. Siinä sekunnissa pystyin unohtamaan kaiken muun ja keskittymään vain tulevaan. Matka sairaalaan alkoi.

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Keskenmeno

Olin onneni kukkuloilla, iloinen, jännittynyt, onnellinen, tyytyväinen ja innostunut. Tein positiivisen raskaustestin. Niitä kahta viivaa, kun meillä oli taas odoteltu pitkään. Tomas oppi näytämään missä äidillä on vauva, T:n kanssa pohdimme jo, mitä uudelle tulokkaalle pitää hankkia, arvuuttelimme kumpi sieltä olisikaan tulossa, katselimme uusia rattaita, puhuimme jo isomman auton ostosta, mietimme lastenhuoneen järjestystä uudelleen ja pohdimme nimiä.

Kaikki tämä mureni hetkessä lopulta kuitenkin pienessä hetkessä. Nyt tiedän, etten enää innostu. Nyt tiedän, että pitää olla hiljaa. Nyt tiedän etten varmasti tee raskaustestiä ennen kuin menkat ovat yli kuukauden myöhässä ja silloinkaan en aio kertoa asiasta kellekkään "ulkopuoliselle".

Kaksi päivää sitten, heräsin päiväunilta, vatsaan koskee, tuntuu että vuodan, ei tunnu lainkaan hyvältä, tiedän heti mitä on tapahtumassa. Keskenmeno. Se on muuten harvinaisen ruma sana.

Miksi? Miksi meille käy näin? Mitä pahaa me olemme tehneet? Kysymyksiä poukkoili mieleen jatkuvasti. Syiden etsiminen itsestäni alkoi. Olisiko tämän voinut sittenkin estää?

Tein aikaisempina viikkona kaikkeni, että pienen möykyn on hyvä kasvaa sisälläni. Muutin tapojani monissa asioissa hetkessä huomattavasti parempaan suuntaan.

Tuona päivänä teki mieli vaan nukkua. Teki mieli unohtaa kaikki ja ei mitään.
Teki mieli painaa kasvot tyynyyn ja huutaa kovaa.
En kuitenkaan tehnyt niin, vaan purin oloani, tai ehkä enemmänkin sitä pettymystä puhumalla ja juoksemalla.

Juoksu auttaa kaikkeen, samoin puhuminen ystävien kanssa. Niin ja oman lapsen halit, suukot ja hänen kanssa leikkiminen, se on parasta lääkettä. 

Ei voi mitään, enkä olisi voinut mitään. Harmittaa.
Toisaalta nyt olen saanut rauhassa käsitellä asiaa, niin itsekseni, kuin T:nkin kanssa.
Olo on rauhallinen, ymmärtäväinen ja kiitollinen. Olen kiitollinen siitä, että minulla on ihana mies ja ihana poika.

En tiedä haluanko enää yrittää toista lasta, en varmaankaan ainakaan ennen häitä, enkä tiedä haluanko sen jälkeenkään.
Vaikka sisälläni oli pieni minimaalinen möykky, oli menetys inhottava. Ehdin ja ehdimme jo olla onnellisia reilun vuoden yrittämisen jälkeen tulleeseen plussaan. Ehkä vielä joskus tai ehkä ei. Aika näyttää.

Tämä teksti nyt on tällaista purkautumista taas, en usko, että haluan vastata tämän aiheen kysymyksiin, sillä pyrin nyt vain unohtamaan. Tuntuu niin kovin tyhjälle, kun ei enää tiedä mitä tehdä tai sanoa tässä asiassa.

Onneksi seuraavana aamuna tapahtui myös jotain ihanaa, josta kuulette lisää myöhemmin. Olo helpottui silloin kummasti. 


lauantai 8. maaliskuuta 2014

Arvonta: Voita itsellesi Livbox kolmeksi kuukaudeksi!

Livbox alkaa olemaan jo itselleni tuttu juttu, mutta jos siellä joku ei tiedä mistä on kyse, niin tässähän se samalla tulee selville.
Livbox on kuukausittain ilmestyvä kauneudenhoitoon liittyvä paketti. Jokainen boxi sisältää 4-6 tuotetta.

Mitä itse taas tykkään? 
Mun tulee harvoin ostettua mitään ihan vain itselleni tai itseäni varten, valmiiksi tilattu boxi kuitenkin on mahdollistanut uusien tuotteiden testaamista ja joka kuukausi kivan yllätyksen, nyt itseasiassa odottelen sitten jo tämän kuun pakettia saapuvaksi. Viime paketissa ehdoton lempparituote oli BB-voide.

Nyt itse arvontaan.

Arvonnassa on palkintoa yksi kolmen kuukauden mittainen määräaikainen livbox tilaus!
Mitään kuluja tästä ei siis tule voittajalle.


Arvonta alkaa nyt lauantaina naistenpäivänä ja päättyy perjantaina 14.3.2014 klo 16.00.



Onnea arvontaan!

torstai 6. maaliskuuta 2014

Ostoksille Ikeaan

Meillä olisi taas edessä käynti ikeassa. Ennen kesäkuuta sinne olisi suunnattava ja mielellään jo jopa nyt maaliskuussa taikka viimeistään huhtikuussa.

Mitä tällä kerralla lähdemme sieltä sitten etsiskelemään?



Näistäkin varmaan jää osa ostamatta, toivottavasti kuitenkin bongaan nuo maljakot, kukat ja säilytyskorit, sekä seinähyllyt.
Tomaksen lelukorit pullottaa ja on paljon siistimpää jos ne eivät pursua, joten ajattelin että toiset neljä koria voisi olla jees ostos. Olohuoneessa pitkä seinä taas näyttää tyhjälle, eikä meillä ole paikkoja mun muumimukeille tai valokuville, joten seinähyllyt kuulostaa hyvältä! Maljakot ja kukat olis kans jees, sillä mä en saa edes kaktusta pidettyä hengissä.

Vielä on jotain muuta ostettavaa, mutta enköhän mä ostoksia täällä vilauta, varsinkin jos keksin jotain superia.

Tällä kertaa ajatuksissa olisi mennä Kuopion ikeaan, kun viimeksi käytiin Tampereella. :) Viikonlopulle reissu kuitenkin on sijoitettava, sillä Tomas ei varmasti jaksaisi tuolla pyöriä, joten on parempi että poika on hoidossa tuolloin.

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Puolitoista vuotias

Tomas on nyt jo 1½-vuotta ja risat. Joten nyt on vuorossa vain pojasta kertova postaus.

Millainen meidän puolitoista vuotias murusemme onkaan?

Tomas on iloinen, tempperamenttinen, ujo, nopeasti innostuva, musikaalinen ja äkkipikainen ikiliikkujaa. Tomas on selvästi perinyt minulta sen, että päivisin ei tee mieli olla paikallaan yhtään vaan aina pitäisi päästä ulos tai touhuta sisällä jotain mielenkiintoista ja mielekästä, sillä muuten aika käy pitkäksi.  Tomas on tarkka vaatteistaan, autot pitää olla tietyssä järjestyksessä ja kuormuri kirja on luettu niin monesti läpi, että osaisin kirjoitaa sen tähän ulkomuistista.


Rytmi
07.30 Herätys, Aamutoimet
09.00 Aamupala
9.30 Lenkille ja ulkoleikkejä/sisäleikkejä
11.00 Kotiin, lounaan tekemistä yhdessä
13.00 Päiväunet
14.00 Välipala, ulkoleikkejä
17.00 Päivällinen, sisäleikit
19.30 Iltatoimia/kylpy
20.00 Iltapala
20.30 Hampaiden pesu, iltasatu/musiikki/laulut
20.40-21.00 Nukkumaan

Nukkuminen:

Tomas nukkuu omassa huoneessaan nykyään taas kokonaisia öitä. Aamusin Tomas tulee herättämään tai vaihtoehtoisesti kömpii hetkeksi viereen köllöttelemään ja katselemaan kirjaa. Illalla tuo Tomaksen yöunille käyminen menee vähän liukuvalla aikataululla. Välillä poika saattaa nukahtaa jo kahdeksalta, välillä vasta yhdeksän jälkeen. Eilen taas oli sellainen ilta, kun Tomas nukahti vain sohvalle iltapalan jälkeen.

Syöminen ja juominen
Lähes kaikki ruokainen taapero. Kukkakaali ei edelleenkään kelpaa ja puuro tökkii. Kaikki muu taitaakin sitten maistua. Tomas syö päivän aikaan aamupalan, lounaan, välipalan, päivällisen ja iltapalan. Välipala menee pojalle hieman kehnosti, mutta päivällinen uppoaa sitten jo paremmin, samoin lounas. Ihanaa kun Tomas on alkanut syömään enemmän kuin sen muutaman lusikallisen. 
Luulen, että vielä saadaan taistella syömisen kanssa joskus, mutta nyt menee taas jo paremmin!

Aamupalaksi Tomas syö jugurttia, talk muruja, hedelmiä, rahkaa, leipää tai muuta vastaavaa. Puuroa poika ei syö enää kuin satunnaisesti, sillä se vaan ei tunnu uppoavan. Mummilassa puuro taas menee hujauksessa. Ehkä mummi tekee parempaa puuroa..

Juomina Tomas juo maitoa ja vettä, retkellä poika on saanut pillimehua. Maito/vesi juodaan pääsääntöisesti lasista, mutta aamuisin annan ekat hörpyt nokkiksesta

Teen päivittäin kaksi erilaista lämmintä ruokaa, sillä T käy kotona syömässä ruokatunnilla. Arvatkaa vaan onko aina keksiminen.Tomaksen lempparia ovat keitot ja pastaruoat. Jos on päivä jolloin poika ei ole suostunut syömään kunnolla, niin ei muuta ku makaronilaatikko uuniin tai makkarakeitto kiehumaan niin johan poikakin syö. 

Tomas osaa myös voidella itse leipänsä. Ajattelin, että annampa Tomaksen kokeilla tätä ja poikahan voiteli leipänsä ihan kun olisi ennenkin sitä tehnyt.

Allergisoivia ovat banaani, herne, tuoretomaatti.


Leikit
Leikit ovat saaneet nyt ilmeisesti oikeasti jonkinlaisen suunnan.Autoleikit ovat ehdoton ykkönen ja autoja ei saa kerätä pois, jos Tomas lähtee kesken leikkejen vaikka nukkumaan. Muuten leikki menee ihan sekaisin.  Tomas ajelee autoilla ja järjestelee niitä, erivärisillä autoilla on erilaiset "äänet".

Lemppari leikkeihin kuuluu:
- autoleikit
- hippa (etenkin ulkona)
- vesileikit 
- tornien teko ja kaataminen
- mopolla ajelu

Muita lemppari touhuja ovat, musiikin kuuntelu, soittaminen ja laulaminen, lukeminen, leipominen, astianpesukoneen tyhjennys, ikkunasta ulos katselu, ulkoilu vaunuilla ja ilman, hyppiminen.

Hampaat

Hampaat meillä pestään aamulla ja illalla, välillä myös päivällä jos tomas pyytää hammasharjan. Itse pesen yleensä aluksi Tomaksen hampaan, jonka jälkeen Tomas saa vielä pestä niitä itse. Jokaisen ruoan jälkeen meillä otetaan herra hakkarainen pastilli.




Puhe:

Puhe kehittyy päivä päivältä enemmän, uusia sanoja on paljon ja välillä tuntuukin että vanhat unohtuvat. Sanoja tulee lähes päivittäin. Tomas ymmärtää myös puhetta hyvin, en voi kirjoittaa että erinomaisesti, sillä en muista onko mikään jäänyt ymmärtämättä. Uusimmat sanat taitavat olla eilen lenkillä pojan sanomat mopo ja (r)ekka, kun sellaiset ohi menivät. En ollut mielestäni aiemmin näitä kuullut.

Pukeminen ja riisuminen:

Tomas harjoittelee paljon pukemista ja riisumista oma-aloitteisesti.
Tomas osaa avustaa itse housujen ja paitojen laitossa. Vetää itse housut ylös/alas ja paidoissa laitaa itse hihat ja ottaa paidat pois.

Osaa laittaa itse myös kengät, hanskat, hatun, sekä vetää vetoketjua kiinni/auki. Edelleen sukkienlaittoa harjoitellaan. Vaipan Tomas osaa välillä vaihtaa itse. Hakee puhtaan vaipan vessasta ja vie likaisen roskiin.
Pottaan Tomas tekee tarpeitaan päivittäin, mutta vaippa on silti käytössä edelleen.



Tomas on valloittava tapaus, hymypoika. Pääsääntöisesti meillä asuu aurinkoinen ja kiltti poika, mutta kyllä meillä omaa tahtoakin näytetään. Tavarat lentelee kiukutessa.
En meinaa enää pysyä kehityksessä mukana ja välillä tuntuukin, että mihinhän tämä aika on mennyt, kun poika hoitaa itse paljon asioita. Ajattelin ääneen mummilassa, että jokohan Eetu-koiran pitäisi saada ruoka. Tomashan sitten reippaasti auttoi ja haki kupin, jonka täytin ja Tomas taas vei sen koiralle hienosti. Äidin pikkumuru <3


tiistai 4. maaliskuuta 2014

Töissä, kotona vai kotona töissä?

Olen tässä viime aikoina ehtinyt pohtia hieman tulevaisuutta. Tulevaisuutta on satunnaisesti hyvä pohtia, näiden pohdintojen alkamisen jälkeen on ehtinyt tapahtua vaikka ja mitä, mutten vieläkään tiedä mikä on oikea vastaus itselleni ja kysymykseeni työ.


Taas on sellainen kausi, kun tekisi mieli tehdä töitä, mennä oikeasti töihin, ehkä sitten sinne vanhus- tai lapsipuolelle, päivä tai pari satunnaisesti kuulostaisi oikein mielenkiintoiselta vaihtoehdolta alkuun. Hieman erilaiselta. Molemmilta puolilta minulla on kokemusta ja molemmissa töissä minulla on selvät sävelet itseni kanssa.

Haluan vaikuttaa hoitoon, haluan luoda mukavan ilmapiirin, turvallisen olon, olla se joka kuuntelee ja se joka auttaa pyytämättä. Haluan pitää työn laadukkaana ja turvallisena. Lisäksi haluaisin olla kiva työkaveri.

Nyt kun kirjoitin nuo, niin nehän kuulostavat oikein hyvältä! Lisäksi vielä pystyn nuihin kaikkiin, joten ehkä...

Meillä on vaan toistaiseksi kaikki kuviot vielä auki, on hääjärjestelyjä ja muuta, enkä haluaisi laittaa Tomasta vielä hoitoon, joten onhan tässä mietittävää.

Tokihan vosin tehdä keikkahommia viikonloppuisin tai viikolla iltavuoroja. Aamuihin jos menisin, olisi hoitajan järjestyminen ilman ulkopuolista hoitajaa mahdotonta Pohdittavaa siis riittää.
Toisaalta myös kesätyöt voisivat olla mahdollisuus, pieni pitempi pyrähdys työelämään, jolloin Tomasta voisi hoitaa mummi. Kesällä taas on häät, enkä ajatellut hääviikolla tehdä muuta kuin hoitaa viimeisiä järjestelyitä. Nyt kuulostaa sille, että yritän itselleni selittää miksi minun pitäisi olla kotona. Pyhpah.

Mä silloin joskus suunnittelin, että hoitaisin Tomasta kotona mahdollisimman pitkään, nyt kun siihen on mahdollisuus, mä kaipaankin välillä töihin. Työmotivaatio olisi ainakin 110%. Jännä sinänsä. Noh, onneksi olen nainen ja saan muuttaa mieltäni vaikka sitten joka kolmas sekuntti.

Toisaalta, mä kyllä viihdyn myös kotona, tykkään touhuta Tomaksen kanssa ja tykkään siitä, etten jää mistään paitsi. Tykkään siitä, että kaikki menee oman aikataulutukseni mukaan, tiedän paljonko Tomas nyt on syönyt, juonut, nukkunut, ulkoillut tai muuta vastaavaa. Haluan olla kotona tilanteiden herra. Hoitaa kodin ja lapsen.


Siinä tämän illan pohdintoja, jospa ajatukset tästä selkenevät.



maanantai 3. maaliskuuta 2014

Kuulumisia

Vaikka ulkona  onkin satanut koko päivän lunta ja ollemme heränneet luvattoman aikaisin, on päivä sujunut kivasti. On aina mukava aloittaa päivät positiivisemmalla asenteella. Viikonlopu lomailin tietoisesti blogin parista, sillä tiedossa oli, ettei aika viikonlopulla riitä kirjoittamiseen. Uusi viikko ja uudet kujeet!

Täällä fiilikset on hyvät.
Aamuisin pääsen ylös seitsemältä helposti. Vitamiinit nassuun ja kohti uutta päivää. Aikaisin heräämisessä on se hyvä puoli, että aamut voi ottaa rauhassa ja silti ollaan jo yhdeksän pintaan lenkillä! Kunhan tuo lumi tuosta sulaisi pois, pääsee taas kiertämään erilaisia reittejä.

Mulle taas riitti, että aurinko näyttäytyi parina päivänä ja sain ihan uutta puhtia kaikkeen.
Kävin järjestelemässä varastoa taas, tyhjensin kaapeista ylimääräistä pois, heitin surutta roskiin rompetta jolle ei ole mitään järjellistä käyttöä, mutta joka on kuitenkin pitänyt säilyttää "koska tätä voi tarvita vielä joskus".

Lenkillekkin on tullut lähdettyä useammin, lenkkarit eteisessä kutsuu kovasti käyttäjäänsä. Itseasiassa nytkin vain odotan, että Tomas herää, syö välipalan ja päästään taas lenkille ja ulos leikkimään. Ei nappaa sisällä oleminen vaikka lunta sataakin.

Viime viikko meni hujauksessa ohi ja oli täynnä mukavia touhukkaita päiviä. Eilen käytiin moikkaamassa taas isomummoa. Tällä kertaa isomummo oli pirteämpi taas ja ilmeestä päätellen iloinen siitäkin kun Tomas tuli mukaan.

Nyt mun pitäisi saada otettua itseäni niskasta kiinni, sillä hääjutut on ihan rempallaan. En ole jaksanut keskittyä niihin yhtään. Pitää katsoa kaikki vielä läpi ja puuttuukko vielä jotai, sitä en edes itse tiedä.

Pahoittelen kuvattomuutta, mutta kamera ei ole saanut tallennettua yhtäkään julkaisukelpoista kuvaa.

Mukavaa päivää kaikille! :)