maanantai 24. helmikuuta 2014

Totuuksia ruudun takaa

Mä koen nyt tällä hetkellä, että mun on päästävä jo hieman selittelemään teille, miksi ihmeessä tämän blogin meno on hiljentynyt niin paljon entiseen nähden. Jos selitys ei kiinnosta, niin kannattaa skipata koko teksti, mutta avaan tässä nyt hieman tunnelmia täältä ruudun toiselta puolelta.

Tätä tekstiä ei ole kirjoitettu siksi, että hakisin sääliä, vaan siksi, että saan käsitellä nämä asiat vielä. Nyt olen kuitenkin jo voittanut jotain ja voin jo paremmin. 

Koko homma taisi lähteä liikkeelle siitä, kun suunnittelimme muuttoa maalle. Aloin miettimään mitä uskallan enää blogiin kirjoittaa, pieni paikkakunta, jossa kaikki tuntee kaikki. Ymmärtänette sen. Aika vapaasti olen silti kuitenkin saanut kirjoittaa, mutta on myös asioita, joita olen jättänyt teksteistä pois ja ne tulevat nyt osittain ilmi tässä.

Kun viimein haimme Jyväskylästä viimeistä kuormaa tavaroita ja puhuin puhelimessa rakkaan mummuni kanssa, kuului taustalta rysähdys ja tiesin mitä tapahtui. Isomummoni on ollut mummoni luona ja kaatui tuolloin. Meni monta pitkää minuuttia, kun sain uuden puhelun, ambulanssi oli soitettu. Seuraavaan päivään tuntui olevan aikaa ikuisuus. Viimein soitto tuli, isomummo oli murtanut lonkkansa. Siitä koko homma sai alkunsa.

Mä pelkäsin, mua ahdisti, enkä halunnut näyttää sitä muille, sillä olen ollut aina se, joka ei niinkään näytä niitä tunteitaan tällaisina hetkinä, mä aloin luomaan suojakuorta ympärilleni.

Lonkkaleikkaus meni hyvin, mutta mä tiesin, että isomummoni ei pääse enää koskaan kotiin asumaan. Se tuntui pahimmalle ikinä. Enää ei isomummo katsoisi ikkunasta tai parvekkeelta ja huutaisi tervehdystä kun mennään käymään. Tässä sen jälkeen isomummoni vointi on heitellyt, mutta ollut pääsääntöisesti hyvä.

Mä itse taas olen käynyt satunnaisesti väsymyksen rajamailla. Välillä teki mieli vain nukkua yöt ja päivät, mikään ei kiinnostanut. Päivät menivät tunteja laskien. Muistan eräänä aamuna ajatelleeni.
"Tunti ulos menoon, kolme lounaaseen, neljä päikkäreihin, kahdeksan siihen, että T tulee kotiin."

Välillä saatoin vollottaa täällä monet kerrat päivässä ja yrittää touhuta Tomaksen kanssa, mutta aina - ihan aina sain hoidettua Tomaksen asiat, aina päästiin ulos, tein ruoan, hoidin kodin.
Koskaan, ei tullut tilannetta, että en olisi saanut asioita hoidettua.

Mistä tämä johtui?
 Väsymyksestä, öiden valvomisesta (kun pikkumuru valvotti), tunteiden patoamisesta sisäänsä.

Välillä oli parempia päiviä, jolloin väsymörkö pysyi omassa nurkassaan ja antoi mun olla iloinen ja voida hyvin. Kaikki meni hyvin viime viikon torstaihin saakka.

Viime viikolla isomummoni vointi otti takapakkia ja tiistaina hän meni tajuttomaksi, torstaina hän oli taas keskus-sairaalassa.

Torstaina mä pidin päivän itseni kasassa, olo oli rauhallinen ja hyvä, ajattelin että jes, se meni ohi. Pelko ja harmitus, eivät enää ottaneet valtaa. Kun ilta tuli, aukesivat padot. Mä olin paniikissa, mua ahdisti, mua pelotti, mä en enää jaksanut niellä sitä sisällä kytevää pelkoa.

En halua menettää ihmistä, joka on vaikuttanut mun elämääni niin suurelta osin, silloin mä tajusin, että se päivä ihan oikeasti tulee joskus, toivottavasti ei vielä pitkään aikaan, mutta joskus.

Torstaina tehtiinkin illasta niin, että mä lähdin omien vanhempieni luokse yöksi, jotta sain nukkua pitkästä aikaa kokonaisen yön ja T hoiti Tomasta. Se teki hyvää. Aamulla T toi Tomaksen ennen töihin menoa vanhemmilleni ja mä olin kuin uudesti syntynyt, enää ei ollut kamala olla, mä oikeasti hymyilin ja voin hyvin niin henkisiesti kuin fyysisestikkin.

Mä selätin yksillä kunnon unilla sen väsymörön pois ja opin, että nyt osaan jo aiemmin kiinnittää myös itseeni huomiota. Elämä ei ole suorittamista ja tunteiden piilottelua.

Launataiksi isomummo oli päässyt jo takaisin kotipaikkakuntansa sairaalaan ja mentiinkin häntä moikkaamaan. Tajusin tuolloin taas, että isomummo on muuttunut kovin paljon, hän ei tunnistanut minua, siskoani tai T:tä. Silti mä tunsin sen välittämisen, mikä aina on ollut läsnä ja mä toivon että isomummo tunsi sen myös. Olisin voinut jäädä siihen vierelle pitkäksi aikaa, pitämään kädestä, silittämään hiuksia ja puhumaan ihan mistä vain.

Tämä oman pääni sisällä käyty prosessi, ei tietenkään poistanut tuota pelkoa menettämisestä, mutta osaan käsitellä sitä nyt vahvempana. Mun pahin pelkoni elämässä taitaakin olla se, että menetän jonkun mulle tärkeän ihmisen, oli se sitten kuka tahansa.

Mä saankin olla kiitollinen kaikista läheisistäni, etenkin tuosta ihanasta tulevasta aviomiehestäni, joka on jaksanut tukea aina. Mä olen ollut onnekas saadessani näin paljon ihania ihmisiä ympärilleni.

Ja loppuun vielä, kaikki on nyt paremmin kuin viimeiseen puoleen vuoteen! Joten täällä mennään taas uusin voimin ja pyöritetään arkea sujuvasti ilman paineita. Meillä on nyt ollut Tomaksen kanssa ihanan leppoisia päiviä ja tähän varmasti vaikuttaa myös se, että poikakin aistii äitinsä voivan paremmin.

20 kommenttia:

  1. Voimia <3.
    Väsymys verottaa niin paljon, vaikka sitä ei välttämättä ite tajuiskaan. Itelläki oli viime viikolla kunnon romahus. Poika itki ja mie itkin ja kaikki tuntu olevan sieltä ja syvältä. Viime yönä ku mieheke valvo ja mie sain nukkuu niin olin ku uudestisyntynyt :)
    ps. oon aina välillä käyny kuikuilee blogiis, niin lisäsin nyt sen lukulistaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. :)
      Väsymys on selätetty. Se on kyllä oikeasti salakavala ja kun väsy pääseen "valloilleen" on pakko levähtää. Kummasti tuo yksi yö teki ihmeitä, ihan tosiaan on jaksanut nyt huomattavasti paremmin! :)
      Mukavaa, tervetuloa lukijaksi. :)

      Poista
  2. Tuttuja tunteita, samoja fiiliksiä on tullut käytyä läpi monellakin tapaa. Vielä en osaa huolehtia tarpeeksi itsestäni, välillä kun pitäisi osata olla itsekäskin. Tsemppiä sinulle! Kirjoitit kauniisti! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Tsemppiä myös sinne <3
      Itsekkyyttäkin täytynee harjoitella, mä ainakin itse nyt yritän myös kuunnella enemmän itseäni, jottei tällaista pääsisi toistumaan. :)

      Poista
  3. Huoli lähimmäisestä on raskas taakka harteilla, voimia! <3

    VastaaPoista
  4. Halaukset <3 Minä tiedän ton tunteen. Se menettämisen pelko ja se, että pelkää jotain tapahtuvan. Se, että tajuaa yhtäkkiä että me ihmiset ei eletä ikuisesti, että vanhimmat vanhenee ja päivät käy vähitellen vähemmiksi. Se, että niitä toivoo olevan vielä paljon lisää. Se tunne, kun tuntee että pitää käydä tervehtimässä jotain ihmistä, silloin täytyy mennä.

    Mä menetin mun mummun sinä kesänä, kun vanhempi poika syntyi ja papan vuotta aiemmin. Se kaipaus ei lopu koskaan :( Toivottavasti sun isomummi saa olla teidän seurassa vielä pitkään <3
    Kauhee, ku aloin taas pillittään täällä ja näppis on ihan märkänä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Titti :)
      Jep, se tunne on tuttu, nyt taas sunnuntaina lähdetään isomummua katsomaan. :)

      Poista
  5. Voimia Suvi!<3
    Ja muistathan, ettet ole koskaan yksin asioiden kanssa. Aina löytyy ihmisiä jotka ovat/ovat olleet samassa tilanteessa. Läheisten apua unohtamatta, se on parasta mitä voi olla jos tuntuu liian raskaalta ollakseen totta. :)

    angeltosleep.blogspot.fi

    VastaaPoista
  6. Voih tsemppiä! Edes yhdet kunnon yöunet tekevät ihmeitä omalle voinnille. :)

    VastaaPoista
  7. Jaksamisia! Kyllä vielä helpottaa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kyllä se helpottikin. Etenkin kun purki ajatukset tekstiksi. Isomummokin voi jo onneksi taas paremmin ja lääkitys tepsii! :)

      Poista

Haleja <3