tiistai 26. helmikuuta 2013

Synnytyksestä osa1

Maratooni postaus luvassa! 
Synnytys oli lähes 6kk sitten. Nytpä siis pyhitän tämän postauksen synnytykselle ja sen miettimiselle, mitä tekisin toisin ja miten toivon seuraavan sitten joskus sujuvan. Tämä on kaunistelematon teksti ensisynnyttäjän näkemyksistä.

Laskettuaikahan mulla oli 16.8, vielä elokuun alussa olin sitä mieltä, että Tomas syntyy ennen tuota ja päästään Tomin synttäreiksi kotiin. Eipä mennyt suunnitellusti sekään, mutta eikös vain 5% synny laskettuna aikana?

Kaikkihan starttasi Tomin syntymäpäivänä 21.8 rv 40+5, jolloin kärvistelin suppareiden kanssa jo heti keskiyön jälkeen. Olin valvonut myöhään, katsottiin yhteen saakka yöllä elokuvaa. Sitten se lähti. Kello oli 2.34 ja supisti pirskatisti, ei tarvinnut miettiä kahteen kertaan mitä ne olivat. Myöhemmin ne loppuivat, kun taasen aamu neljältä jatkuivat.
Mulla supistukset tuntuivat alavatsa-alaselkä-reidet akselilla. Voin tähän vielä kertoa sen, että tuon alueen kivut on aina mulle pahimpia.
Mentiin iltapäivästä kuitenkin näytille synnärille kummitytön isän kyyditsemänä. Kiitos vielä Antille kyydistä! :D

Siellähän sitten oli monet mammat masut pystyssä kärvistelemässä. Ja muistan kun ajattelin, että joo ei tää oo sitä, kotiin vaan. On täällä toisilla kovempi hätä päästä saliin. Mentiin kuitenkin käyrille, tehtiin perusjuttuja ja sisätutkimuksen ja toisen lääkärin ohjeistuksen mukaan päästiin lähtemään kotiin. Kyllä otti päähän, vaikka aavistelinkin tuota! Olisin halunnut jo päästä synnyttämään.
Olin kuitenkin vasta ihan vähän auki, joten ei kannattanut jäädä.

Päivä vaihtui illaksi ja ilta yöksi ja yö aamuksi. Mulla oli huono omatunto siitä, etten voinut iloisena juhlia Tomin syntymäpäivää, vaan kirosin mielessäni kun joka paikkaa kolotti. Mä tärisin, oksensin, en pystynyt kävelemään, syömään, juomaan, nukkumaan en mitään. Ja mä tosiaan luulin että mä en selviä seuraavaan päivään. Mä luulen, että kivut tuntuivat osittain niin kovina väsymyksen ja jännityksen vuoksi.

Muistan kun hilasin itseäni olohuoneen lattialla puoli kahdelta seuraavana yönä ja laskin suppareiden välejä ja sitä montako tuntia on vielä kun Tomi herää ja on lähdössä töihin.  En siis herättänyt Tomia ollenkaan tuolloin yöllä. Kävin varmaan puolen tunnin välein kuumassa suihkussa, itkin ja haukoin henkeäni.
Itkin koska väsytti kamalasti, itkin koska teki kipeää, itkin koska pelkäsin tulevaa. En todellakaan osannut aavistaa mitä on tulossa. Supistuksia tuli yöllä parhaimmillaan kotona 45 sekunnin välein ja ne kestivät kauan, ikuisuudelta se aika tuntui.

Tomi heräsi joskus aamu neljän ja viiden välillä, käytti koiran ja katsoi menoani, auttoi vessaan ja  kaikin mahdollisin tavoin. Joskus kahdeksan tai yhdeksän pintaan soitettiin taksi ja menin silmät turvonneena ulos odottamaan taksia Tomin kanssa. Mä kirosin mielessäni koko maailman ja etenkin sen, kuinka kauan voi kestää taksin tulo, vaikka todellisuudessa se taisi olla pihassa ennätys ajassa.

Kuski tiesi mitä on meneillään toivotti onnea meille ja Tomille. Ei myöskään tarvinnut vastaanottavalle kätilölle kertoa mitään, kun tilanne näkyi ilmeisesti selvästi naamasta. Taisin päästä aika pian tutkittavaksi ja siitä sitten meidät saatettiin synnytyssaliin.

1 kommentti:

  1. Ompas kiva lukea sun synnytystarinaa! Ootan jo toista osaa! :)

    VastaaPoista

Haleja <3